Poikani mun

Seitsemän vuotta sitten joulukuussa oli melkoisen kirpeät pakkaset. Tuijotin Kätilöopiston ikkunaan kertyneitä kuurankukkia, ja pohdin että mitähän seuraa seuraavaksi. Vieressäni tuhisi reilun vuorokauden ikäinen esikoinen, joka syntyi täsmällisesti laskettuna päivänä.

Meillä oli käynyt melkoinen tuuri, sillä saimme perhehuoneen erityisen huomaavaisen maineessa olevalta osastolta nimeltään Haikaranpesä. Henkilökunta oli mukavaa ja rempseää ja selvästi piti työstään. Koko synnytys oli muutenkin mennyt niinkuin pitääkin – pääsin sisään ennalta sopimaani sairaalaan, en joutunut odottamaan saliin pääsyä, sain toivomani kivunlievityksen ja koko tapahtumasta jäi keskimäärin hyvä mieli.

Lähtöpäivänä mies toi lounaaksi sushia, jota olin himoinnut yhdeksän kuukautta ruokarajoitusten kanssa kärvistellessäni. Pakkasin lapsen äitiyspakkauksen mukana tulleeseen talvihaalariin, joka oli aivan valtavan kokoinen.

Nyt tuo lapsi osaa jo lukea ja luistella. Hän tietää ja kertoo asioita, joista minulla ei ole hajuakaan. Aika on kulunut kuin pikakelauksella. Ja vaikka tuntuu, ettei itse ole muuttunut yhtään, lapset ympärillä ovat kasvaneet kuin varkain.

Ruuhkavuosien pyörityksessä, päiväkodin ja harrastusten pillin mukaan tanssiessa saatan olla ohi kiitävän hetken kateellinen lapsettomille heidän vapaudestaan.

Ja sitten pysähdyn hetkeksi miettimään edellistä kesäkuun viikkoa, jonka vietin lapsettoman kesälesken elämää. Miten minä vapauttani juhlin? Taisinpa enimmäkseen istua toimistolla ja lapioida rästiin jääneitä töitä pois syksyn alta. Melkoinen revittelijä.

Author: Tiina Rytky

Helsinkiläinen viestintätyöläinen. Ajatuksia kaupungista, työstä, arjesta ja yhteiskunnasta.

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.