Mitä olisit valmis tekemään toimeentulosi vuoksi? Opiskelijat vastasivat.

Opiskelijoilta kysyttiin kysymys: Mitä sinä olisit valmis tekemään toimeentulosi vuoksi?

Vastauksia oli laidasta laitaan. Oltiin valmiita jättämään lääkärin määräämät lääkkeet ostamatta tai olemaan ainakin yksi päivä syömättä. Pikavippi koettiin toimivaksi helpotukseksi tiukkaan tilanteeseen, jos laskun lykkääminen perintään asti ei auttanut. Ääritapauksissa joku oli valmis jopa myymään seksipalveluita toimeentulon turvaamiseksi.

Vastaukset käyvät ilmi Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan teettämästä kyselystä ja sen voi lukea osoitteessa HYY.Fi/Toimeentulo

Näissä vaaleissa on puhuttu ilmaston lisäksi sotesta, vanhustenhoivasta ja maahanmuutosta. Opiskelijoiden teemat ovat jääneet kuitenkin vähemmälle huomiolle.

Opiskelijat paikkaavat puutteellista toimeentuloaan työssäkäynnillä. Se on täysin hyväksyttävää ja toivottavaakin, sillä opintojen aikana hankittu työkokemus helpottaa työllistymistä valmistumisen jälkeen. Työskentely kuitenkin hidastaa valmistumista. Jopa 70 % tutkimukseen vastanneista kokee työssäkäynnin hidastavan opintojaan.

Riittävä toimeentulo nopeuttaa opintoja. Siksi opintorahan taso on nostettava vuoden 2017 alun tasolle ja siihen on tehtävä vuosittainen indeksitarkistus. Opiskelijoiden toimeentulo on huomioitu myös SDP:n yleisturvamallissa.

Mutta niistä vaaliteemoista. Nämä eivät ole opiskelijavaalit, päinvastoin: vaikka koulutuksesta on puhuttu pitkään ja hartaasti, on opiskelijoiden toimeentuloon liittyvä keskustelu ollut vaatimatonta. Olen viettänyt lukuisia tunteja vaaliteltoilla ja toreilla keskustelemassa ihmisten kanssa. Olen kysynyt monet kerrat, että mikä on tärkeää, mistä näissä vaaleissa pitäisi puhua. Yleisin vastaus kuuluu: lapset ja vanhukset. Toistaiseksi yksikään ei ole tullut keskustelemaan kanssani opiskelijoiden toimeentulosta. Ehkä olisi pitänyt, jotta teema pysyisi paremmin mielen päällä.

Keskiviikkona käynnistyi eduskuntavaalien ennakkoäänestys. Ilokseni seurasin Koulutusta PRKL -kampanjan tempausta, jossa opiskelijat jonottivat sankoin joukoin ennakkoäänestyspaikoille. Eri äänestyspisteiden jonojen yhteenlaskettu mitta oli 400 metriä. Kampanja jatkuu.

Vaalitaan sivistystä ja korostetaan koulutuksen merkitystä. Sillä juuri osaamisesta syntyvät hyvinvointi, vienti, työpaikat ja verotulot. Suomalaiselle osaamiselle, tuotteille ja ratkaisuille on markkinoita myös maailmalla.

Pääseekö täällä lääkäriin?

Hallitus kaatui sotensa mukana. Kaatuneessa sote-mallissa oli loppumetreille saakka samat periaatteelliset valuviat, jotka koskivat maakuntien toimintaa ja perustuslain takaamaa yhdenvertaisuutta ja oikeutta palveluihin.

Muun muassa perustuslakivaliokunta vaati parempaa valmistelua näiden osalta jo silloin, kun ensimmäinen versio mallista tuotiin eduskuntaan. Jo viime kesänä oli ilmeistä, että valiokuntien huoleen suhtauduttiin yliolkaisesti, eikä esitykseen tehty tarpeellisia muutoksia.

Olen harmissani siitä, että pitkään valmisteltua uudistusta ei saatu tälläkään vaalikaudella maaliin. Uuden hallituksen on jatkettava työtä, jonka tavoitteena on ihmisten palveluiden turvaaminen ja kustannusten kasvun hillitseminen.

Pohjalle tarvitaan parlamentaarinen eli kaikkien puolueiden yhteinen valmistelu ja selkeä marssijärjestys. Ensin rakennetaan sote riittävän suurten ja toimintakykyisten itsehallintoalueiden varaan, muut asiat hoidetaan vasta sitten. Sote-kunnilla on oltava riittävä taloudellinen autonomia, joten verotusoikeus on perusteltu.

Alueellinen valmistelu uudistuksen toteuttamiseksi on ollut hyvää, joten valmistelurahoituksen jatkamista ja soten ulkoistusten rajoittamista on jatkettava kaikissa tilanteissa, kunnes uudistus on valmis.

Helsinki on sitten soten suhteen oma lukunsa, eikä sen erityispiirteitä otettu aiemmassa lainvalmistelussa riittävästi huomioon. Helsingin ja Uudenmaan toimijat on otettava myös vahvasti mukaan uudistukseen ja niiden näkemyksille on annettava painoarvoa.

Sosiaali- ja terveysuudistuksessa on lopulta kyse tavallisista arjen asioista: riittävästä lääkärien ja hoitohenkilöstön määrästä, terveydenhuollon asiakasmaksujen pitämisestä hallinnassa ja hoitotakuun toteutumisesta. Siis siitä, että pääseekö täällä lääkäriin. Tai neuvolaan, tai pidetäänkö minusta tai perheestäni huolta silloin, kun me sitä tarvitsemme.

Montako sotekuntaa on tarpeeksi?

Soten järjestäjätahojen lukumäärä ei ole olennainen asia: niitä voi olla 1-18. Tärkeintä on se, että soteuudistuksen alkuperäiset tavoitteet toteutetaan mahdollisimman nopeasti: vähennetään eriarvoisuutta, nopeutetaan hoitoonpääsyä, vahvistetaan sosiaali- ja terveyspalveluiden sekä perus- ja erikoissairaanhoidon integraatiota. Näin kustannukset kuriin ja rahaa riittää myös ennaltaehkäiseviin palveluihin.

Sotekuntien määrässä on kyse siitä, että 18 järjestäjätahon pohjalta on tähän mennessä tehty vaalikauden ajan valmistelua, johon on upotettu noin miljardin verran veronmaksajien rahoja. Se ei välttämättä ole paras mahdollinen alueiden määrä. Siitä huolimatta lähtöruutuun palaaminen tulisi kalliiksi ja viivästyttäisi entisestään jatkuvasti eriarvoisempaan ja rakenteellisesti kalliimpaan suuntaan menevän sote-järjestelmän uudistamista.

Olennaisinta on nyt se, että päästään eteenpäin. Puolueista ainakin Keskusta ja Vasemmistoliitto haluavat edetä 18 maakunnan mallin pohjalta. Myös Vihreät ovat hyväksyneet ajatuksen 18 maakunnasta. Kokoomus haluaa palata kuntakarttojen ääreen. 18 maakuntaa vaikuttaa tässä vaiheessa toteuttamiskelpoisemmalta sekä perustuslain että uudistuksen alkuperäisten tavoitteiden kannalta. Näyttää myös siltä, että siitä tarvitsisi käydä vähiten poliittista vääntöä ja voitaisiin keskittyä enemmän olennaiseen.

Näitä asioita SDP ajaa

  • Sote-uudistus etusijalle. Jätetään kaikki muut toiminnot tässä vaiheessa pois sotealueiden tehtävistä ja palataan niihin myöhemmin
  • Otetaan kunnat ja kaupungit mukaan tuottajina. Ei pakkomaakunnallistamista, yhtiöittämistä tai liikelaitostamista, vaan maakunta voi järjestäjänä suoraan päättää antaa haluamansa palvelut tiettyjen kuntien tuotettavaksi
  • Sotealueilla pitää olla itsenäinen rahoituspohja, jotta perustuslain vaatima todellinen itsehallinto toteutuu, eli kunta- ja valtionveroista on eriytettävä sotealueelle kuuluva sotevero. Tämä ei tarkoita veroasteen nostoa, koska vastaavasti kunta- ja valtionverotusta leikataan
  • Sotealue voi ottaa käyttöön yksityisiltä tuottajilta ostettuja palveluita kilpailuttamalla (kuten nytkin) tai antaa käyttöön palvelusetelin (kuten nytkin). Päätösvalta tästä on sotealueen valtuustolla ja veronmaksaja pysyy isäntänä. Ulkoistukset ja valinnanvapaus voidaan ongelmatilanteissa peruuttaa (hallituksen mallissa ei voida).
  • Palveluntuotannon valvontaa parannetaan (hallituksen kaatuneessa mallissa oltaisiin menty omavalvonnan suuntaan)
  • Veroaste ei nouse

Black Friday -ahdistus tulee, mutta onneksi siihen on keksitty lääke

Se on täällä taas, Amerikan lahja maailmalle, Black Friday -törsäyspäivä! Kaikki mustan perjantain ahdistamat yksilöt voivat tänäkin vuonna hoitaa pahaa oloaan osallistumalla Älä osta mitään -päivään, jossa jätetään se joululahjaksi aiottu taulutelkkari hankkimatta alehintaan. Mutta ei hätää: kun yhden päivän kestää, niin johan kohta kärsimys palkitaan erilaisilla joulukalenterin muotoisilla tarjouskampanjoilla, etuseteleillä, erikoistarjouksilla ja joulun jälkeisillä mega-alennusmyynneillä. Ei tässä kukaan ilman tavaraa jää.

Paitsi ehkä ne, jotka eivät osta mitään, koskaan siihen ei ole varaa. Heitä on melko paljon sellaisessakin hyvinvointiyhteiskunnassa kuin Suomi. Lapsia ja aikuisia, jotka toivovat silloin tällöin harvinaista Osta edes jotain -päivää. Rahan puute on kaikkein tehokkain ja pitkäkestoisin keino hillitä turhan tavaran ostamista. Henkilö voi kuluttaa juuri sen verran, kuin hänellä on rahaa käytettävissään. Kun leikataan toimeentuloa, leikataan samalla myös kulutusta. Toimiva, mutta melko epäsuosittu keino torjua ilmastonmuutosta.

Prismassa lapselleni talvitakkia ostaessani pohdin, että mitä se turha kulutus oikein on. Onko talvitakki turha? Olisimmeko pärjänneet vielä vanhalla, vaikka ranteet vähän vilkkuivat? Kirpputorille voisi aina mennä, mutta joku senkin tavaran on ensin kaupasta ostanut. Kenties joku kaltaiseni kerskakuluttaja. Ostin takin ja päätin kärrätä edellisvuotisen kierrätyslaatikkoon.

Poliitikkojen lääkkeet kuluttamisen hillitsemiseen ovat kauniita toiveita ja kannustamista. Älkää lentäkö, vaan hankkikaa merellinen luontokokemus Helsingin lähisaaristosta. Älkää ostako turhaa tavaraa, vaan ostakaa aikaa. Tehkää vapautuvalla ajallanne yleviä asioita.

Kauniita ajatuksia, joita voisi soveltaa vaikkapa helsinkiläisillä terveysasemilla tai kouluissa. Jos luovuttaisiinkin yleiskorotuksista ja lyhennetään vastaavasti kaikkien työaikaa 2 prosenttia joka vuosi. Hoitajat ja lääkärit, opettajat ja rehtorit, nyt lyhennetään työpäivää ja lähdetään kaikki yhdessä kulutusta hillitsemään Helsingin saaristoon! Hieman epäilen, että ehdotus ei saisi kannatusta neuvottelupöydissä. Yhtä huonosti vaikuttavat hurskaat toiveet lentämisen vaihtamisesta lähialuematkailuun, ainakaan jos vilkaisee Finnairin kasvulukuja.

Ketään ei voi kieltää kuluttamasta omaisuuttaan. Ainoaksi keinoksi hillitä kulutusta jäisi siis erittäin kova talouskuripolitiikka. Kun julkista sektoria leikattaisiin roimalla kädellä, myös ihmisten elintaso romahtaisi ja kulutus sen mukana. On päivänselvää, että kukaan ei halua Suomesta uutta Kreikkaa – maata, jossa eläkejärjestelmä ja terveydenhuolto on romutettu, ja josta nuoret muuttavat pois toiveikkaamman tulevaisuuden perässä, jos vain suinkin pystyvät.

Kulutuskriittiset kampanjat ovat hyvinvoivien hurskastelua. Ne tuovat hetken helpotuksen tavara-ahdistukseen samalla tavalla kuin kotimainen, talven keskellä kasvihuoneessa biodynaamisesti kasvatettu luomutomaatti tuntuu ekoteolta, koska lähiruoka. Yhden tarjouskampanjan ohittamalla vastustamme amerikkalaista kulutuskulttuuria samalla tavalla kuin vihaamme halloweenia ja ystävänpäivää. Silti nekin ovat tulleet jäädäkseen. Lähinnä siksi, että ne ovat todella suosittuja.

Voisiko olla, että Black Friday -angstissamme vihaamme vain vääränlaista tapaa kuluttaa? Vihaamme halpaa, sielutonta muovirojua, joka rikkoontuu nopeasti ja päätyy mielikuvissamme valtameriin. Halveksimme niitä ihmisiä, jotka netin videoilla vyöryvät kauppaan sisään kuin karjalauma ja käyttävät väkivaltaa saadakseen tarjoustuotteen minihintaan. Me emme alentuisi moiseen. Me emme halua roinaa ympärillemme. Me konmaritamme kotimme. Me pärjäämme vähemmällä.

Silti pimeänä lauantaiyönä ruutujen siniset valot loistavat, kun surffailemme vertailemaan sporttikellojen erilaisia ominaisuuksia ja suomalaisten design-tuotteiden valikoimia. Klikkaamme muutaman euron lahjoituksen Jemenin lapsille ja pohdimme, että tulisipa suosikkiverkkokauppaan pian alekoodi. Onneksi ostaminen on kielletty vain kerran vuodessa.

The Kids Are All Right

Lapsiperheen arki on toisinaan ihan hemmetinmoista luovimista. Se on koko perheen kalenteriharjoitusta aamulla ja illalla, se on huonoa omaatuntoa siitä, että olet aina väärässä paikassa väärään aikaan. Se on jatkuvaa kiitollisuudenvelkaa tukiverkoille ja väsyneitä lapsia ja aikuisia illalla sohvalla nenä kiinni ruudussa, kun muuhun ei enää energiaa riitä.

Sitten on viikonloppuaamut, jolloin saa nukkua pitkään ja kerätä voimia seuraavaa viikkoa varten. Meillä on kaksi aikuista pyörittämässä tätä rumbaa, johon kuuluu koulun lisäksi harrastukset ja luottamustehtävien mukanaan tuomat iltakokoukset. Iso hatunnosto yksinhuoltajille, jotka selviytyvät arjestaan voittajina.

Tästä hullunmyllystä ei kukaan selviä järjissään ja hengissä, jos joustoja ja ymmärrystä ei löydy vähän joka puolelta. Hesarissa (18.8.2018) kysytään, voiko lapsen ottaa töihin. Joskus on vain pakko, joten toivottavasti voi. Omat lapseni ovat istuneet neukkarin nurkassa, työpöytäni ääressä ja alla ja yliopiston luennolla takarivissä. Olen jäänyt kotiin pitämään huolta toipilaasta ja tehnyt töitä tietokoneella samalla, kun ruudulla pyörivät lastenohjelmat. Siinä ei ole mitään erikoista, kaikki tekevät niin.

Sain itse lapsena viettää aikaa vanhempieni työpaikoilla. Koulun jälkeen seikkailin sulkemisajan jälkeen pankkikonttorin kulisseissa äitini kanssa ja myöhemmin tarkastin Oulujoen vesivoimalaitoksia isäni kanssa. Lapset ovat osa elämää ja yhteiskuntaa, eikä heitä pidä karsinoida kokonaan pois aikuisten maailmasta.

Hesarin jutussa syytetään Suomea lapsivihamielisyydestä. En tiedä, mikä voisi olla länsimaiselle sivistysvaltiolla pahempi leima. Minä lupaan, etten ikinä paheksu yhtäkään lasta, joka on tuotu työpaikalle tai aikuisten tilaisuuteen. Lapset saavat näkyä ja kuulua. Suomen kaltaisessa maassa on voitava yhdistää työ ja perhe. Siihen voi meistä jokainen vaikuttaa omilla asenteillaan ja käytöksellään.

Kesäloma.

Tulihan se. Kauan kaivattu kesäloma! Tuntuu, että sen alku valuu vuosi vuodelta pidemmälle, mutta lasten koulujen alkaminen asettaa viimeisen takarajan, jonka jälkeen on jo aika palata takaisin toimistoon ja ruotuun.

Tällä kertaa lomalle karautettiin kaksipyöräisellä. Suuntana on lapsuudenmaisemat Pohjois-Pohjanmaalla Haapavedellä, jossa on edelleen esimerkiksi suvun kesäpaikka. Ajokelit lähentelivät täydellistä.

Lapset jäivät viimeisen työviikkomme ajaksi isovanhempien hoiviin. Nyt ensimmäinen yhteinen lomaviikko on kulunut uidessa, suppaillessa ja lähikaupunkeja tutkiessa.

Tänään oli rantapäivä. Kalajoen Hiekkasärkillä porotti aurinko kirkkaalta taivaalta ja mittari hipoi kolmeakymmentä. Jäätelökiskalle oli jono ja olo oli muutenkin kuin ulkomailla.

Mökillä soi aamusta iltaan Radio Pooki. Siitä on tullut jotenkin tän kesän henkinen soundtrack. Se menee sillä tavalla ironisesti aikansa, mutta nyt on pakko saada jo vähän vaihtelua. Ja sitähän on luvassa – viikonlopuksi Ilosaareen.

”Jätän teille perinnöksi Arabian astiaston ja happanevat valtameret”

Mietin usein ikää. Se on yksi tapa määritellä, kuka minä olen. Täytin tänä kesänä 36 vuotta. Vaikka tunnen itseni edelleen nuoreksi, sulkeutuivat useimpien nuorisojärjestöjen ovet minulta jo aikaa sitten. Lähestyn kiihtyvää vauhtia kohti orastavaa keski-ikää.

Nuorempana olin idealistisempi kuin nykyisin. Turha mustavalkoisuus on karissut pois ja jäljelle on jäänyt kourallinen periaatteita ja halu ymmärtää erilaisia mielipiteitä. Yrittänyttä ei laiteta tälläkään kertaa.

Edellistä bloggaustani saapui kommentoimaan henkilö, jolle ilmastonmuutos ei ollut niin sanotusti huolenaihe.

Olen 73 vuotias ja ”toinen jalka haudassa”. Minua ei kiinnosta sinun pelkosi ilmastonmuutoksesta, koska en sitten enää elä.

En tiedä, miten tosissaan tuo kommentti on kirjoitettu, mutta oletetaan että se on.

Valtaosa meistä haluaa elää hyvän elämän ja jättää jälkipolvilleen perinnöksi paremman maailman kuin jonka otti vastaan. Ilmastonmuutoksen suhteen tuo perintö vaatii kuitenkin toimintaa – muutosta omaan elinympäristöön ja ympäröivään yhteiskuntaan.

Ilmastonmuutoksesta puhutaan useimmiten luopumisen kautta. Miten kaikesta on leikattava ja luovuttava, miten meidän on laskettava energiankulutustamme radikaalisti. Saman mukaan moderni on paha, yksinkertainen hyvä. Synteettinen on paha, luonnollinen on hyvä. Paluu luontoon odottaa.

Ongelma on vain siinä, että valtaosa ihmisistä ei ole valmis palaamaan luontoon saati luopumaan saavuttamastaan hyvinvoinnista. Harva haluaa muutosta. Eikä varsinkaan, jos odotettavissa oleva elinikä ei ole kovin pitkä eikä kriisi ehdi revetä valloilleen vielä lähivuosina. On ainoastaan inhimillistä pitää kiinni siitä saavutetuista eduista, joiden puolesta on joutunut tekemään työtä ja taistelemaan.

Energiankulutuksen leikkaaminen perustuu ajatukselle, että energia on paha asia. Mutta entä sitten, jos kaikki energia tuotettaisiin niin, että se ei juurikaan kuormita ympäristöä? Silloin koko ajattelutapamme energiaa kohtaan muuttuisi. Se muuttaisi koko yhteiskuntamme.

Valtaosa suomalaisista kertoo olevansa huolissaan ilmastonmuutoksesta. Vanhat ja nuoret, kaikkien puolueiden kannattajat. Minä olen täysin varma siitä, että kukaan ei halua tarkoituksellisesti jättää jälkipolville niitä toteutuneita uhkakuvia, joista tiedeyhteisö meitä varoittaa. Myrna-kupeissa on ihan riittävästi perintöä.

Printin kuolema

Muistin tänä sunnuntaina tehdä sen, mikä on useampana aiempana jäänyt tekemättä: poimin Helsingin Sanomat postilaatikosta. Paperisen lehden kulutukseni on ollut suorassa suhteessa digilehden käyttömukavuuden kehittymiseen.

Taannoisen postilakon jälkimainingeissa moni julisti, että ilman jakeluakin pärjätään, kun kansalaiset siirtyivät joukoittain paperista digituotteiden kuluttajiksi. Ennustuksessa taitaa olla aika paljon perää. Sama kehitys näkyy vähän kaikessa: olen kytkenyt kaikki mahdolliset laskuttajat e-laskusopimukseen verkkopankissani. Arjessani viestintätyössä painotuotteen tilaaminen on nykyisin poikkeus siinä missä digituote on normi.

Postilaatikolla tulee nykyään käytyä entistä harvemmin, ja yleensä se sisältää vain huonoja tai yhdentekeviä uutisia. Arjen kirjanpitoni pyörii pilvipalvelimilla ja mobiililaitteiden ruuduilla.

Ostin itselleni menneenä jouluna lahjan, johon olen ollut tähän mennessä todella tyytyväinen. Hankin kännykkääni Memrise-sovelluksen, jonka avulla voin opiskella vieraita kieliä työmatkajunassa. Olisipa vastaava sovellus ollut olemassa lukioaikoina.

Siunattu digiaika.

Poikani mun

Seitsemän vuotta sitten joulukuussa oli melkoisen kirpeät pakkaset. Tuijotin Kätilöopiston ikkunaan kertyneitä kuurankukkia, ja pohdin että mitähän seuraa seuraavaksi. Vieressäni tuhisi reilun vuorokauden ikäinen esikoinen, joka syntyi täsmällisesti laskettuna päivänä.

Meillä oli käynyt melkoinen tuuri, sillä saimme perhehuoneen erityisen huomaavaisen maineessa olevalta osastolta nimeltään Haikaranpesä. Henkilökunta oli mukavaa ja rempseää ja selvästi piti työstään. Koko synnytys oli muutenkin mennyt niinkuin pitääkin – pääsin sisään ennalta sopimaani sairaalaan, en joutunut odottamaan saliin pääsyä, sain toivomani kivunlievityksen ja koko tapahtumasta jäi keskimäärin hyvä mieli.

Lähtöpäivänä mies toi lounaaksi sushia, jota olin himoinnut yhdeksän kuukautta ruokarajoitusten kanssa kärvistellessäni. Pakkasin lapsen äitiyspakkauksen mukana tulleeseen talvihaalariin, joka oli aivan valtavan kokoinen.

Nyt tuo lapsi osaa jo lukea ja luistella. Hän tietää ja kertoo asioita, joista minulla ei ole hajuakaan. Aika on kulunut kuin pikakelauksella. Ja vaikka tuntuu, ettei itse ole muuttunut yhtään, lapset ympärillä ovat kasvaneet kuin varkain.

Ruuhkavuosien pyörityksessä, päiväkodin ja harrastusten pillin mukaan tanssiessa saatan olla ohi kiitävän hetken kateellinen lapsettomille heidän vapaudestaan.

Ja sitten pysähdyn hetkeksi miettimään edellistä kesäkuun viikkoa, jonka vietin lapsettoman kesälesken elämää. Miten minä vapauttani juhlin? Taisinpa enimmäkseen istua toimistolla ja lapioida rästiin jääneitä töitä pois syksyn alta. Melkoinen revittelijä.

Kieltoja, käskyjä ja kloorivettä


Kesän ja vuoden ensimmäinen pulahdus Kumpulan maauimalan altaaseen tapahtui lyyrisessä tihkusateessa. Viestintäihminen ei pääse ammattitaudistaan eroon altaassakaan. Jo jonkin aikaa olen pohtinut uimahallien tapaa puhua asiakkailleen. Äänensävy on yleensä holhoava ja tympeä.

Uimahallit ovat viestinnältään kuin väärän ammatin valinneita lastentarhanopettajia. Ja tämä pätee empiirisen kokemukseni mukaan ihan kaikkiin Suomen uimahalleihin, ei pelkästään Kumpulaan.

Uimahallien, olivatpa ne sisällä tai ulkona, viestintää yhdistää yksi piirre: loputon kieltojen ja ohjeiden suo. Kumpulassa ei esimerkiksi saa

  • Tuoda lastenvaunuja pukutiloihin tai altaalle
  • Kuvata
  • Tupakoida
  • Juosta
  • Hypätä laidoilta
  • Uida väärään suuntaan
  • Uida vesijuoksijoiden radalla
  • Pitää saunassa uikkareita
  • Ajella ihokarvoja tai värjätä hiuksia
  • Tuoda isoon altaaseen snorkkeleita, kellukkeita tai muita leluja.


Laskeskelin aikani kuluksi kielto- ja ohjelappusia, joita oli helpostikin kaksi per a-standi. Pääsin kolmeenkymmeneen, kun annoin periksi. Lukematta jäivät pari ilmoitustaulua, jotka nekin epäilemättä sisälsivät tärkeitä toimintaohjeita allasalueen käyttäjille.

Malmilla oli viime vuonna pieni kampanja, jossa kannustettiin säästämään vettä ja käymään suihkussa 30 sekunnissa. Viesti oli puettu hauskoihin esimerkkeihin siitä, mitä kaikkea 30 sekunnissa ehtii tehdä, joten suihkuttelukin pitäisi onnistua. Asiat voi joskus siis pukea kieltojen sijaan myös huumoriin. 


Voi, kunpa joku uimahalli joskus jossain kiinnittäisi ihan vähän huomiota viestintään. Tutkisi vaikka, miten lentokentillä ohjataan ihmisiä toimimaan oikein. Ei Helsinki-Vantaan lentoasemalla ole solkenaan a-standeja, joissa kielletään etuilemasta jonossa tai juoksemasta käytävillä.

Mökkikesä ’16


En jotenkin näe itseäni mökki-ihmisenä. Jos joskus olen niin iso ja rikas, että oman kesäasunnon hankinta olisi ajankohtainen, haluaisin hankkia sellaisen Pariisista. Siinä asunnossa olisi kiemurtelevalle kadulle avautuva koristeellinen ranskalainen parveke, jonka äärellä aamuauringossa joisin tummapaahtoisen cafe au laittini.

Nyt juon juhlamokkaa Päijänteen rannalla appivanhempien mummonmökissä ja lasken aikani kuluksi ohi ajavia autoja. Teemme pihatöitä, kokkaamme, tiskaamme ja saunomme. Tänään tein jotain introvertille erittäin epätodennöistä, ja tutustuin naapureihin. Vaikka tämä ei ole Pariisi, on tämä tänään ollut paratiisi. Ajatukset irtoavat arjen murheista kun vaihtaa välillä maisemaa.

Kylvimme lasten kanssa edellisvuodelta jääneet kukkasiemenet piharuukkuihin. Onnistumisen tunteesta innostuneena ostin kauppareissulla puutarhalehden. Aion soveltaa sen tarjoamaa tietoa ja inspiraatiota yhtä varmasti kuin kaikkien niiden laihdutus- ja treenilehtienkin vinkkejä, jotka odottavat kotona sängyn vieressä.

Mökkilukemisena on Anthony Giddensin The Politics of Climate Change. Giddens kirjoittaa:

Yksikään valtio maailmassa ei vielä ole päästövähennyksissään sillä tasolla, että maailman lämpeneminen pysähtyisi kahteen asteeseen.

Jonain päivänä kaipaan vielä tätä päivää, jolloin vesi oli vielä liian kylmää ja lapsilla oli hetken aikaa tylsää. Päivää, jolloin kaikki oli paremmin kuin koskaan.