Poikani mun

Seitsemän vuotta sitten joulukuussa oli melkoisen kirpeät pakkaset. Tuijotin Kätilöopiston ikkunaan kertyneitä kuurankukkia, ja pohdin että mitähän seuraa seuraavaksi. Vieressäni tuhisi reilun vuorokauden ikäinen esikoinen, joka syntyi täsmällisesti laskettuna päivänä.

Meillä oli käynyt melkoinen tuuri, sillä saimme perhehuoneen erityisen huomaavaisen maineessa olevalta osastolta nimeltään Haikaranpesä. Henkilökunta oli mukavaa ja rempseää ja selvästi piti työstään. Koko synnytys oli muutenkin mennyt niinkuin pitääkin – pääsin sisään ennalta sopimaani sairaalaan, en joutunut odottamaan saliin pääsyä, sain toivomani kivunlievityksen ja koko tapahtumasta jäi keskimäärin hyvä mieli.

Lähtöpäivänä mies toi lounaaksi sushia, jota olin himoinnut yhdeksän kuukautta ruokarajoitusten kanssa kärvistellessäni. Pakkasin lapsen äitiyspakkauksen mukana tulleeseen talvihaalariin, joka oli aivan valtavan kokoinen.

Nyt tuo lapsi osaa jo lukea ja luistella. Hän tietää ja kertoo asioita, joista minulla ei ole hajuakaan. Aika on kulunut kuin pikakelauksella. Ja vaikka tuntuu, ettei itse ole muuttunut yhtään, lapset ympärillä ovat kasvaneet kuin varkain.

Ruuhkavuosien pyörityksessä, päiväkodin ja harrastusten pillin mukaan tanssiessa saatan olla ohi kiitävän hetken kateellinen lapsettomille heidän vapaudestaan.

Ja sitten pysähdyn hetkeksi miettimään edellistä kesäkuun viikkoa, jonka vietin lapsettoman kesälesken elämää. Miten minä vapauttani juhlin? Taisinpa enimmäkseen istua toimistolla ja lapioida rästiin jääneitä töitä pois syksyn alta. Melkoinen revittelijä.

Mainokset

Kieltoja, käskyjä ja kloorivettä


Kesän ja vuoden ensimmäinen pulahdus Kumpulan maauimalan altaaseen tapahtui lyyrisessä tihkusateessa. Viestintäihminen ei pääse ammattitaudistaan eroon altaassakaan. Jo jonkin aikaa olen pohtinut uimahallien tapaa puhua asiakkailleen. Äänensävy on yleensä holhoava ja tympeä.

Uimahallit ovat viestinnältään kuin väärän ammatin valinneita lastentarhanopettajia. Ja tämä pätee empiirisen kokemukseni mukaan ihan kaikkiin Suomen uimahalleihin, ei pelkästään Kumpulaan.

Uimahallien, olivatpa ne sisällä tai ulkona, viestintää yhdistää yksi piirre: loputon kieltojen ja ohjeiden suo. Kumpulassa ei esimerkiksi saa

  • Tuoda lastenvaunuja pukutiloihin tai altaalle
  • Kuvata
  • Tupakoida
  • Juosta
  • Hypätä laidoilta
  • Uida väärään suuntaan
  • Uida vesijuoksijoiden radalla
  • Pitää saunassa uikkareita
  • Ajella ihokarvoja tai värjätä hiuksia
  • Tuoda isoon altaaseen snorkkeleita, kellukkeita tai muita leluja.


Laskeskelin aikani kuluksi kielto- ja ohjelappusia, joita oli helpostikin kaksi per a-standi. Pääsin kolmeenkymmeneen, kun annoin periksi. Lukematta jäivät pari ilmoitustaulua, jotka nekin epäilemättä sisälsivät tärkeitä toimintaohjeita allasalueen käyttäjille.

Malmilla oli viime vuonna pieni kampanja, jossa kannustettiin säästämään vettä ja käymään suihkussa 30 sekunnissa. Viesti oli puettu hauskoihin esimerkkeihin siitä, mitä kaikkea 30 sekunnissa ehtii tehdä, joten suihkuttelukin pitäisi onnistua. Asiat voi joskus siis pukea kieltojen sijaan myös huumoriin. 


Voi, kunpa joku uimahalli joskus jossain kiinnittäisi ihan vähän huomiota viestintään. Tutkisi vaikka, miten lentokentillä ohjataan ihmisiä toimimaan oikein. Ei Helsinki-Vantaan lentoasemalla ole solkenaan a-standeja, joissa kielletään etuilemasta jonossa tai juoksemasta käytävillä.

Mökkikesä ’16


En jotenkin näe itseäni mökki-ihmisenä. Jos joskus olen niin iso ja rikas, että oman kesäasunnon hankinta olisi ajankohtainen, haluaisin hankkia sellaisen Pariisista. Siinä asunnossa olisi kiemurtelevalle kadulle avautuva koristeellinen ranskalainen parveke, jonka äärellä aamuauringossa joisin tummapaahtoisen cafe au laittini.

Nyt juon juhlamokkaa Päijänteen rannalla appivanhempien mummonmökissä ja lasken aikani kuluksi ohi ajavia autoja. Teemme pihatöitä, kokkaamme, tiskaamme ja saunomme. Tänään tein jotain introvertille erittäin epätodennöistä, ja tutustuin naapureihin. Vaikka tämä ei ole Pariisi, on tämä tänään ollut paratiisi. Ajatukset irtoavat arjen murheista kun vaihtaa välillä maisemaa.

Kylvimme lasten kanssa edellisvuodelta jääneet kukkasiemenet piharuukkuihin. Onnistumisen tunteesta innostuneena ostin kauppareissulla puutarhalehden. Aion soveltaa sen tarjoamaa tietoa ja inspiraatiota yhtä varmasti kuin kaikkien niiden laihdutus- ja treenilehtienkin vinkkejä, jotka odottavat kotona sängyn vieressä.

Mökkilukemisena on Anthony Giddensin The Politics of Climate Change. Giddens kirjoittaa:

Yksikään valtio maailmassa ei vielä ole päästövähennyksissään sillä tasolla, että maailman lämpeneminen pysähtyisi kahteen asteeseen.

Jonain päivänä kaipaan vielä tätä päivää, jolloin vesi oli vielä liian kylmää ja lapsilla oli hetken aikaa tylsää. Päivää, jolloin kaikki oli paremmin kuin koskaan.

Jäniksenä maratonilla

WP_20160424_004En ollut ajatellut osallistua juoksutapahtumiin tänä vuonna ollenkaan. Taitaa olla niin, että ihmisellä voi olla kerrallaan vain yksi tavoitteellinen harrastus. Minä olen lukenut koko viime vuoden valtio-opin perusopintoja avoimessa ja aloittanut siihen päälle kokonaan uuden kielen opinnot. Ei siinä paljon lenkkipolulle ole ehtinyt.

Eilen palautin viimeisen kurssin viimeisen opintopäiväkirjan Moodleen, ja jäljelle jäi hölmistynyt olo. Pitäähän sitä aina joku projekti olla. Ainahan sitä voi yrittää KonMarittaa kämppänsä (ollaan asuttu samassa osoitteessa jo lähes seitsemän vuotta, joten raivattavaa on ja löytyy), mutta onko sekään lopulta kivaa. No ei ole.

Lenkkarit jalkaan ja pitkälle lenkille siis. Ensimmäisen kahden kilometrin jälkeen rapsakalle aamulenkilleni liittyi pyytämättä ja yllättäen satoja muita juoksijoita. Helsinki Spring Marathon oli kidnapannut normaalin lenkkipolkuni.

WP_20160424_002

Soluttauduin joukkoon, sillä virran viemänä matka sujuu aina rattoisammin. Ja kah: lähes koko talven kestäneen sluibailun jälkeen vauhti nousi kuin huomaamatta omaan maratonvauhtiin, ihan vain ryhmän imun vaikutuksesta. Nyysin huoltopisteeltä vettä ja Dexalin ja tunsin itseni jänikseksi. Siis ei sellaiseksi, joka vetää ryhmää perässään tiettyyn tavoiteaikaan, vaan sellaiseksi vapaamatkustajaksi. Melkoinen kapinallinen.

2015

Talossa on niin hiljaista, että korvia särkee. En muista, milloin olisin ollut kotonani viimeksi aivan yksin ilman, että olisi julmettu kiire jonnekin ja takaraivossa painaisi sata tekemätöntä tehtävää. Minulla on kaksi tuntia aikaa tehdä ihan mitä vain.

Aika on suhteellinen käsite. Sitä on aina väärä määrä. Nykyisin se tuntuu kuluvan nopeammin kuin ennen. Vuosi pyörähtää ympäri kuin huomaamatta. Vuosi sitten en olisi osannut kuvitella, miten paljon uusia asioita olen nyt nähnyt ja kokenut, kuinka monta uutta ihmistä olen kohdannut ja montako jättänyt taakseni.

Avaan kirjan, jota olen olen jemmannut siihen hetkeen, jolloin on aikaa. Pääsen kolmannelle sivulle, kun silmäni painuvat kiinni.

Kun herään ja nousen, on aika kulunut loppuun.

Takki auki ne juoksevat vastaan ja selittävät, miten ovat niin täynnä virtaa, että se ei lopu koskaan. Ne tuovat mekkalan tullessaan ja siinä sivussa elämän tähän taloon.

Tänne tarvittaisiin muutama voimanainen lisää

image

Nainen haaveilee paremmasta työpaikasta. Firman sisällä avautuu paikka, joka vastaa hänen koulutustaan ja osaamistaan. Nainen jättää hakematta paikka, koska ei usko tulevansa valituksi. Tehtävään valitaan talon ulkopuolelta nuorempi nainen samalla koulutustaustalla.

Toinen nainen on taiteellisesti syntymälahjakas ja kova tekemään töitä unelmansa toteuttamiseksi. Hän saa näkyvän osan projektista, jonka tiimoilta antaa aukeaman haastattelun lehteen. Jutussa hän käy projektin lisäksi läpi omaa epävarmuuttaan ja muistuttaa lukijoita, että älkää kuvitelko minusta liikoja.

Mikä meitä naisia oikein vaivaa? Mikä estää lahjakkaita, älykkäitä ja uutteria ihmisiä nostamasta leukaansa pystyyn ja sanomasta, että katsokaa, olen ihan pirun hyvä siinä mitä teen? Samaan ilmiöön törmää kerta toisensa jälkeen.

Kävin tänään nelivuotiaan tyttäreni kanssa temppukoulussa. Kun muut mini-ihmiset taiteilivat pallojen kanssa, omani roikkui vastoin ohjeita pää alaspäin rekkitangolla. En malttanut keskeyttää, kun meno näytti niin mahtavalta. Muutaman harjoittelun jälkeen muija teki voltin ja laskeutui täydellisesti jaloilleen. Nauroi päälle ja otti vastaan vuolaat kehut.

Hesari uutisoi tänään, että ihmisen itsetunto muotoutuu viiteen ikävuoteen mennessä. Pitää yrittää tehdä parhaansa ainakin tämän yhden tietyn naisen kohdalla.

Sunnuntairutiini

  
Uuteen viikkoon virittäytyminen alkaa yleensä jo sunnuntai-iltana. Avaan kalenterin, vilkaisen tulevan viikon menot ja virittelen lastenhoitovuorot jos viikolle sattuu iltamenoja (usein sattuu). Silta kruunaa sunnuntain, ja on varsin ystävällistä, että kolmannen tuotantokauden jaksot nähdään samaan aikaan Ruotsissa ja Suomessa.

Sunnuntai on muodostunut myös manikyyrin vakioillaksi – kerran huolella laitetut toimistokynnet saa helposti kestämään viikon verran.

Sunnuntai-illat ovat rauhallisia, hiljaisia ja verkkaisia. Ne ovat mietteliäitä ja lämpimiä. Sunnuntait vietetään sohvalla perheen kanssa.