Olisiko aikuisten jo aika seurata lastensa esimerkkiä ja mennä lakkoon?

Koululaiset ympäri maailmaa lakkoilevat tänään tehokkaampien ilmastotoimien puolesta. Myös suomalaiset koululaiset osallistuvat lakkoon. Ruotsalaisen Greta Thurnbergin innoittamat lakkolaiset ovat syystäkin huolissaan. Nyt koulussa olevien lasten sukupolvi on se, jonka aikana ilmasto ja ympäristö muuttuu silmissä. Peruuttamattomasti ja lopullisesti.

Koululaisten turhautumista on helppo ymmärtää. He ovat pelkän sivustakatsojan roolissa, kun aikuisten pyörittämä maailma kulkee kohti vääjäämätöntä katastrofia. Kun nykyiset lapset ovat aikuisia, voi olla jo liian myöhäistä muuttaa suuntaa.

Paljon vaikeampaa on ymmärtää joidenkin koulujen suhtautumista nuorten mielenilmaisuun. Vaikka monet opettajat ovat ilahduttavasti tukeneet oppilaitaan, saa oppilas lakkoilusta palkkioksi luvattoman poissaolon. On irvokasta, että koulusta saa vaikka viikon loman Thaimaan-matkaa varten, mutta huolenilmaus yhteisestä tulevaisuudesta on lintsaukseen verrattavaa velttoilua.

Nuoret ansaitsevat kaiken tukemme ja ennen kaikkea vastauksia siihen miten me estämme ilmastokatastrofin. Joona-Hermanni Mäkinen kirjoittaa YLEn kolumnissaan (https://yle.fi/uutiset/3-10677363)  osuvasti: “Kaiken “Nuorissa on toivo” -puheen keskellä on ymmärrettävä, kuinka paljon aikuiset voivat saada muutosta aikaan. Koululaisten lakko on tärkeä pelinavaus, mutta aikuisten on kannettava aikuisten vastuu. Yleislakko muuttaisi ilmastopolitiikkaa nopeasti.”

Yksittäisten ihmisten tärkein tehtävä ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa on luoda poliittista painetta päättäjille. Kuvitelkaa, mitä olisimme saaneet aikaan, jos viime vaalikaudella ilmastoasioihin olisi käytetty sama määrä työaikaa kuin sote-uudistukseen!

Joukossa on voimaa. Se nähtiin päättyvällä vaalikaudella, kun hallitus pakotettiin perääntymään esimerkiksi työelämää koskevasta pakkolakipaketista ja aktiivimalli kakkosesta.

Jos liitymme yhteen ja käytämme joukkovoimaa planeettamme ja tulevaisuutemme puolustamiseen, me kykenemme tekemään muutoksen.

Nyt lapset tekevät aikuisille kuuluvat työt.

Jos hipit puhuisivat ay-jäärät puolelleen, maailmalla olisi enemmän toivoa

Viikonloppuna Klaukkalaan kokoontuu joukko huolestunutta ympäristöväkeä. Kokoontumisen tavoitteena on pohtia yhdessä vaalivaikuttamista – toisin sanoen sitä, miten tänä keväänä käytävät eduskuntavaalit saadaan käännettyä ilmastovaaleiksi.

Tuskin mikään muu asia voi olla tärkeämpi kuin ihmiskunnan tulevaisuus, ja siitä ilmastonmuutoksessa juuri on kyse. Silti epäilen, että yksin tämä porukka ei tavoitteessa onnistuu. Se luultavasti saarnaa saman mielisten kuorolle, eikä se saarna välttämättä kiinnosta niitä, jotka vaalipaneeleissa, turuilla ja toreilla asettavat näiden vaalien agendan.

En tiedä, moniko suomalainen kuuluu tai tukee ympäristöjärjestöjä. Uskallan kuitenkin arvioida, että paljon useampi kuuluu ammattiliittoon. Eri liittoihin kuuluvia palkansaajia on yli kaksi miljoonaa. Ammattiliitot ovatkin kirkkaasti Suomen suurin kansalaisjärjestö.

Ammattiyhdistysliikkeellä on valtaa, jonka sille antavat me tavalliset, työssäkäyvät ihmiset. Ympäristöjärjestöt ovat mielipidevaikuttajia, joilla niilläkin on kyky saada ihmiset liikekannalle. Jos nämä kaksi löisivät kättä päälle ja päättäisivät kääntää päästöjen suunnan kohti nollaa, ne varmasti pystyisivät siihen. Miksi ne eivät sitten tee niin?

Siksi, että järjestöjen tavoitteet ovat osin ristiriidassa. Ympäristöliikkeeseen olennaisesti liittyvä degrowth- eli kohtuusliike vastustaa talouskasvuajattelua. Tilastot osoittavat, että päästöt ja talouskasvu kulkevat käsi kädessä, mikä johtuu fossiilisten polttoaineiden kasvavasta käytöstä.

Palkansaajaliikkeen tavoitteena on pitää huolta työntekijöiden ansioista ja hyvinvoinnin tasapuolisesta jakautumisesta. Se vaatii talouden kasvua, sillä muuten kyseessä olisi nollasummapeli.

Degrowth-liikkeen vaatimukset johtavat samaan lopputulokseen kuin tiukka talouskuripolitiikka. Se vaatii kulutuksen pienentämistä, mikä voidaan varmistaa vain tulojen pienenemisellä. Tämä taas saavutetaan varmimmin leikkaamalla julkisia menoja ja palkkoja.

Ongelma on vain se, että talouskuripolitiikka lisää yhteiskunnan eriarvoisuutta ja pahoinvointia. Varallisuus jakautuu sen myötä entistä epätasa-arvoisemmin – köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat entisestään. Niissä maissa, joissa on vahva ay-liike, on myös kaikkein pienimmät tuloerot ja tasa-arvoisin yhteiskunta. Niissä maissa, joissa kansa voi hyvin, on valtiolla ja keskiluokalla aikaa ja energiaa kantaa huolta ympäristöstä ja ilmastosta.

Kaikkein tärkeimpiä asioita voi olla vain yksi. Jos on pakko valita, niin väitän, että ympäristöjärjestöt arvottavat ympäristön ykköseksi. Palkansaajaliikkeen ykkösasia on ihminen. Tässä piilee koko homman suurin ongelma.

Jos hipit sitoutuisivat työpaikkojen ja toimeentulon puolustamiseen, ja lakkaisivat demonisoimasta teollisuutta (jonka tuotteita ilman kukaan meistä ei voi elää), yhteinen sävel voisi löytyä. Jos ay-jäärät saisivat ilmastoherätyksen, he voisivat tuoda joukkovoimansa yhteiseen pöytään.

Mutta jos Klaukkalassa todetaan, että ainoa tapa hoitaa homma on muuttaa maakuoppaan ja ajaa teollisuus Kiinaan, voidaan ilmastovaaleista puhuminen lopettaa heti maanantaina.

Arvon ympäristöväki, minulla on teille ehdotus. Perustakaa Klaukkalaan uusi popoup-työpaja. Asettakaa työpajan tavoitteeksi yksi teema: ”Näin hurmaan työpaikan pääluottamusmiehen asiani tueksi”.

Sillä jos voitatte luottamusmiehet puolellenne, maailma on teidän.

Tulevaisuuden työelämä ja miten se tehdään

Tänään puhuttiin työstä ja sen tulevaisuudesta, kun Paasitornissa aiheesta olivat alustamassa Jenni Karjalainen ja Kirsti Palanko-Laaka. Kaksi tuntia tauotonta puhetta työmarkkinoista ja niiden muutoksesta, time well spent.

Polveilevasta keskustelusta nousi erityisenä yksityiskohtana esiin alustatalous. Uberin, Woltin ja muiden vastaavien alustayhtiöiden tuotannontekijät eli ihmiset ovat tällä hetkellä täysin oman onnensa seppiä. Se on kai OK niin kauan kuin keikkaa riittää ja kaikki rullaa. Vastoinkäymisissä työntekijät kuitenkin kantavat myös yrityksen riskin. Tilanne olisi kohtuullisempi, jos nämä ihmiset saisivat vuokratyöntekijöiden aseman.

tyoelama_ypsy

Terhi Nokela, Jenni Karjalainen, Tiina Rytky ja Kirsti Palanko-Laaka.

Paljon puhuttiin myös siitä, miten takkuista kolmikantainen yhteistyö on ollut kuluneella vaalikaudella. Monia lakihankkeita on valmisteltu ilman kunnollista ymmärrystä työlainsäädännöstä. Toisaalta politiikka on aaltoliikettä: jos toinen laita saa kokoaan suuremman voiton, haluaa toinen laita revanssin. Jos valta vaihtuu seuraavissa vaaleissa niin takuulla monet nykyhallituksen päätöksen kumotaan.

Pohdiskelen itse paljon omien lasteni työelämää – miltä se mahtaa näyttää, ja saavatko he ikinä kokoaikaista ja vakituista työpaikkaa. Voiko olla, että 20 vuoden päästä kaikki on jo tunnistamattomasti toisin? Jos työn tuottavuus nousee nykyistä tahtiaan, on hyvin mahdollista, että töitä ei riitä kaikille. Sillä olisi perustavanlaatuisia vaikutuksia yhteiskuntaamme.

Kun tulin kotiin, iltauutiset kertasivat kehysriihen päätöksiä. Hallitus oli muun muassa päättänyt helpottaa alle 30 vuotiaiden irtisanomista. Käytännössä päätös iskee kovimmin nuoriin naisiin, jotka jo nyt kipuilevat pätkätöiden ja epävarmuuden suossa. Siinäpä melkoinen tasa-arvotyön taidonnäyte jälleen kerran.

Iloa, elämää ja suuria päätöksiä

Kulunut viikonloppu oli täynnä iloa ja ajatuksia.

Perjantaina teimme asuntokaupat, ja meillä on nyt uusi koti Oulunkylässä. Pääsemme muuttamaan vasta vähän myöhemmin, sillä asunto vaatii remontin, mutta syksyllä viimeistään on kaiken tarkoitus olla valmista.

Kävin perjantaina kuuntelemassa Suomen Ekomodernistien seminaarin keinolihasta ja vähän maataloudestakin. Keskustelu oli totutun korkealentoista ja mukaan tarttui ajatus jos toinenkin.

Lauantai kului lätkämutsihommissa ja ilta oli parasta pitkään aikaan, kun käytiin vanhojen opiskelukavereiden kanssa syömässä ja yössä pitkän kaavan mukaan. Olo on onnekas, kun on olemassa jengi joka edelleen vuosien jälkeen kokoontuu yhteen jakamaan ilot ja surut.

Tänään käytiin sitten fiilistelemässä uudessa kodissa. Meillä alkaa olla jo kiire aloittaa nykyisen kodin purkaminen. Ollaan asuttu samassa osoitteessa lähes 10 vuotta, joten kamaa on kertynyt jo melkoisesti.

Mutta sitten se viikon pääuutinen. Olen päättänyt lähteä ehdolle eduskuntavaaleihin ensi vuonna. Asetun ehdolle SDP:n ehdokkaana Helsingissä. Sitä ennen on kuitenkin päästävä läpi puolueen jäsenvaalista, joka järjestetään lähiviikkoina.

Aion puhua energiasta, liikenteestä ja työelämästä. Ne ovat tulevaisuuden teemoja, jotka ovat suuressa muutoksessa.

Tämän blogi kautta voit seurata matkaani kohti vaaleja. Jos haluat liittyä tukiryhmääni, olet enemmän kuin tervetullut!

Iltateet yksiössä

Viime kesänä postilaatikosta löytyi paksu kirjekuori. Se sisälsi tiedon uudesta opiskelupaikasta, johon minut oli hyväksytty. Se tuli yllättäen mutta ei pyytämättä – olin vakavasti harkinnut ja hakenut takaisin koulun penkille useita kertoja tradenomiksi valmistumisen jälkeen. Nyt pääsin kuin pääsinkin opiskelemaan journalismia Tampereelle. Luvassa oli paljon pendelöintiä, esseen kirjoitusta ja opiskelijaryhmä, jonka jäsenet kuuluvat kokonaan eri sukupolveen kuin minä.

Edellisestä opiskelijaelämästä oli ehtinyt kulua 10 vuotta kuin varkain. Tai no ei se mitään opiskelijaelämää enää loppuvaiheessa ollut, sillä jäin työharjoittelupaikkaani kokopäivätöihin useiksi vuosiksi ja suoritin jäljelle jääneet opinnot iltakursseina pois kuleksimasta. Koko ajan jyskytti takaraivossa kiire – pakko saada pian koulu alta pois, että pääsee töihin. Aina oli kiire töihin.

Eikä mikään ole vieläkään muuttunut. Minä millään opintovapaalla ole tälläkään hetkellä, vaan opintohommat hoidetaan iltaisin ja viikonloppuisin. Joitain päiviä olen pyytänyt vapaaksi kursseille, joissa on pakko olla läsnä. Tällä viikolla niitä päiviä on kolme. Nyt tiistaina on rupeamasta takana 2/3, ja kulunut päivä oli sen verran täynnä asiaa, että aivoihin vähän sattuu. Silti piti vilkaista vielä työmailit, ettei mikään seiso siksi, että olen jättänyt jotain tekemättä.

Varasin yhdeksi yöksi Air b’n’b -kämpän kävelymatkan päästä koulusta, että saisi yöllä edes pari tuntia pidemmät yöunet. Tyttömäisen söpösti sisustetun miniyksiön sängyllä syön läksyjen teon lomassa alennuseineksiä ja juon iltateetä. Olo on pitkästä aikaa kuin opiskelijalla. Vaikka en minä tätä kovin pitkään jaksaisi. Töihin on kiire takaisin, koska pakko myöntää: useimpina päivinä siellä on asteen verran helpompaa kuin koulussa.

Mitä ajattelet naisesta, joka menestyy työelämässä?

Tartuin kuntosalin infrapunasaunassa pierunpolttamaan vuoden 2012 Cosmopolitaniin. Se oli jälleen virhe, joka olisi jo pitänyt osata tähän ikään mennessä välttää.

Sitä pohtii, että kivahan se on, että on kauneutta ja hyvää oloa ja vähän parisuhdettakin siinä sivussa. Hyvä juttuhan se on kaikin puolin, että kaiken arjen ja harmaan vastapainoksi saa silloin tällöin kauniita kuvia kiiltävissä kansissa.

Ja sitten tekee sen karmean virheen, että syventyy kyseisen julkaisun artikkeleihin.

Jutussa, joka on otsikoitu ”Älykäs nainen on seksikäs” varoitetaan, että ”Tämä juttu saattaa muuttaa käsityksesi miehistä”. Jutussa Joonas (20, sinkku), Tero (34, sinkku), Jani (21, sinkku) ja Markus (23, seurustelee) vastaavat kinkkisiin kysymyksiin. Kuten tällaisiin:

cosmo5

Todellisuudessa Joonas, Tero, Jani ja Markus ovat luultavasti sen saman henkilön alteregoja, joka laatii Cosmon viiltävän terävät ja tarkkanäköiset horoskoopit.

Alkulämmittelyjen jälkeen päästään sitten asiaan.

cosmo4

cosmo3

Eli muistakaa naiset, ei saa pyrkiä, ei saa haluta. Ei ainakaan liikaa. Ja perhe pitää hoitaa ja kotityöt on tehtävä. Ja tämän mielen maiseman meille tarjoilee naisten toimittama, naisille suunnattu naistenlehti. Sitten pohdiskellaan toisaalla suu mutrulla, että missä vika, kun naiset pyytävät aina vain vähemmän palkkaa kuin miehet.

No mutta. Onneksi kyseinen aviisi myös kannustaa naisia rohkaisevalla otsikolla ”Sinä osaat”. Sinä osaat laittaa omat hiuksesi nätiksi. Se on toki tärkeää, ettei vaikuttaisi liian itsekkäältä ja ylimieliseltä. 

cosmo2

Ja kyllä, naisten lehdet ovat mitä ovat, eikä tämän pitäisi olla mikään yllätys. Cosmon tyyli on aina ollut provosoiva ja suurin osa tästä tuubasta on käännöskamaa valtameren takaa. Silti sitä aina välillä pohtii, että minkälaista ajatusmallia nämä paskalehdet tarjoavat nuorille naisille, jotka vielä etsivät itseään ja paikkaansa tässä yhteiskunnassa ja työelämässä. Ja miten Cosmon toimituksen naiset kehtaavat vaatia esimerkiksi itselleen lisää palkkaa tällaisten juttujen julkaisemisen jälkeen.

He tekevät sen itse.

He eivät tiedä mitä tekevät.

Ei saakeli nyt ihan oikeasti.

Käteen jäi iso nippu käyntikortteja, joista vain osa omia


Takana on Atomexpo 2016 ja ensimmäinen vierailu Moskovassa. Kun matkalaukku on jo puoliksi purettu, voi jo vähän ynnäillä, että mitä tuli nähtyä ja koettua. Alla listattuna reissun suurimmat yllätykset.

Kauniita taloja oli keskusta täynnä.


1. Moskova ei ollut sellainen kuin kuvittelin. Se oli ainakin keskustan osalta siisti, eurooppalaisen tuntuinen, valoisa ja eläväinen. Se oli täynnä kauniita rakennuksia ja mukavia kahviloita ja ravintoloita. Vietimme tosin eniten aikaa keskustassa aivan Punaisen torin kupeessa, joten on aika ymmärrettävää, että siltä suunnalta katsottaessa kaupunki näyttää parhaat puolensa.

Ruuhkan tapainen.


2. Ruuhkat olivat mittavat, mutta silti kestettäviä. Meitä peloteltiin etukäteen tuntien ruuhkaistunnoista, mutta iltapäivälläkin kehät tuntuivat vetävän liikennettä siedettävään tahtiin. Varsovan ruuhkia väitettiin vähintään saman veroisiksi tai pahemmiksi, olkoonkin, että Varsova on huomattavasti pienempi kaupunki. Venäläiset pitävät isoista autoista. Auton kuuluu olevan suoraan verrannollinen omistajansa viileyteen. Bongasin enemmän Ladoja kuin Nissan Microja.

3. Venäläinen yhteiskuntavastuu. Tätä asiaa olen pohtinut kaikkein eniten. Kun Suomessa puhutaan yritysvastuusta, se tuntuu kiteytyvän aina sen raportointiin – se, kenellä on komein GRI:n mukainen yhteiskuntavastuuraportti voittaa kirkkaimman sädekehän. Kun Venäjällä tai jossain kehittyvässä valtiossa polkaistaan pystyyn jättiläismäinen teollinen investointi, asiaan kuuluu, että vastuullinen yhtiö hoitaa siinä samassa alueelle infran kuntoon. Ja en tarkoita nyt tietä tai viemäreitä, vaan kouluja, päiväkoteja, asuntoja ja niin edelleen – kaikkea sitä, mitä hankkeessa työskentelevät ihmiset perheineen tarvitsevat. Messuilla oli erikseen lapsiparkki. Se vaikutti olevan täysin luonnollista ja normaali osa bisneskulttuuria. Kuka Suomessa ottaisi lapsensa mukaan Messukeskuksessa järjestettäville ammattilaismessuille? 

Ja se pakollinen turistikuva.


Summa summarum: meillä on puolentoista tunnin lentomatkan päässä valtava metropoli, jossa riittäisi turistille tutkittavaa viikko tolkulla. Venäläisen kulttuurin ymmärtämiseen menee sitten vielä vähän kauemmin aikaa. 

Kampaaja ei käytä keittiösaksia

  

Ne löytyvät lähes jokaisesta suomalaisesta keittiöstä: oranssikahvaiset keittiösakset. Ne tekevät sen, mihin ne on suunniteltu: auttavat meitä arkisessa aherruksessa ja einespakettien aukaisussa. Niillä voi hätätilassa lyhentää omatoimisesti ylikasvaneen otsatukkansa kylpyhuoneen peilin edessä. Arkisiin tarpeisiin keittiösakset riittävät hyvin.

Sama juttu pätee eri somekanavien julkaisualustoihin. Omat ruokakuvansa ja päivän aforisminsa voi jokainen julkaista kätevästi kännykällä. Mutta kun julkaisuiden ja kanavien määrä kasvaa ja toiminnan vaikutuksia ryhdytään mittaamaan, tulevat kotikonstien rajat nopeasti vastaan.

Ammattilainen tarvitsee ammattilaisen työkalut. Ammattimaiseen some-julkaisuun tarkoitettu työkalu säästää aikaa ja helpottaa arkea ja oman työn organisointia. Lopulta on niin, että aineettomassa viestinnän työssä juuri aika asettaa kaikkein suurimmat rajoitteet. Viestintä on ajattelutyötä puhtaimmillaan, joten viestinnän vaikuttavuus on suhteessa siihen, miten viisaasti aikansa käyttää.

Näkyvää tuotosta – esimerkiksi yhtä some-postausta – on usein edeltänyt tuntien työ, joka sisältää asiaan perehtymistä, aikataulusäätöä, kirjoittamista, korjauskierroksia ja loppuviilausta. Jos työtä voi jollain tavalla helpottaa vaikkapa ajastamalla julkaisuja, on se yleensä hintansa arvoista.

Aina voi toki jatkaa ähräämistä some-palveluiden ilmaisilla julkaisujärjestelmillä. Niissä on vain yksi suuri puute: kuten keittiösaksetkin, ne on lopulta suunniteltu tavallisen kotikäyttäjän tarpeisiin. Ne eivät juttele kilpailevien kanavien kanssa ja analyysi ja keskustelun luotaaminen on alkeellista.

Ammattilaisille rakennettu julkaisujärjestelmä helpottaa elämää. Se on kuin vaihtaisi keittiösakset kampaajan ammattilaissaksiin. Kokeile, niin yllätyt.

Julkaistu alunperin Meltwaterin blogissa

Tämän vuoksi asiantuntija ei halua olla brändi

Akava antoi puheenvuoron kahdelle omasta työstään avoimesta puhuvalle asiantuntijalle, Katleena Kortesuolle ja Pauli Formalle. Erinomainen teksti, joka kirvoitti pohtimaan, että jos hyödyt ovat noin mittavat, miksi jokainen asiantuntija ei tee julkista brändityötä.  

Koska olemme kansa, joka elää ja somettaa murheellisten laulujen maassa, on tämäkin bloggaus rakennettu negatiivisten ajatusten varaan. Alla on listattuna yleisimmät syyt, miksi asiantuntija ei ryhdy brändiksi. Aineiston kokoamisessa ja analysoinnissa on hyödynnetty FMS-metodia.

1. Ei ole pakko.

”Minulla on oikeitakin töitä. Kukaan ei ole pyytänyt eikä pomo käskenyt. Liian työlästä / vaikeaa / turhaa / hyödytöntä. Ei nappaa niin ei nappaa.”

Ei tosiaan ole pakko jos ei huvita. Hampaat irvessä tekemällä syntyy hampaat irvessä tehtyjä asioita. Ei sellainen kiinnosta saati ilahduta ketään. Jatka samaan malliin, jos siltä tuntuu.

2. En ole tottunut olemaan esillä. Jännittää ja pelottaa.

”Mitä muut minusta ajattelevat? Lukeeko äitini / lapseni / puolisoni / työkaverini tuotoksiani? Entä, jos paljastan itsestäni liikaa?”

Voit lohdutukseksesi olla melko varma siitä, että alussa, kun seuraajia on vähän ja verkosto on pieni, kukaan ei luultavasti kiinnitä tekemisiisi erityisen paljon huomiota. Kaikilla muilla on niin kiire murehtia omia ongelmiaan ja katsoa Eläinvideokerhon kissavideoita, että ensimmäiset ponnistelusi jäävät auttamatta vähälle huomiolle. Kun jatkat keskustelua, yleisösikin kasvaa kanssasi ja samalla totut vähitellen uuteen rooliisi.

3. En ole alani kärkiasiantuntija.

”Henkilö N.N. tietää nämä asiat paremmin kuin minä. En siis ole alani asiantuntija, joten hittojako tässä sellaista leikkimään.”

No niin. Nyt etenkin naiset tarkkana. Ei ole olemassa mitään standardisoitua asiantuntijatittelipankkia, josta pinssin rintaan saatuaan muuttuisi mystiseksi Alansa Asiantuntijaksi. Jokainen, joka päättää ryhtyä asiantuntijaksi, on sellainen. Kunhan tietää omat asiantuntemuksensa rajat ja on valmis keskustelemaan avoimin mielin, ei voi mennä kauhean väärään. Ja miksikö tämä on erityisesti naisten ongelma? Siihen on vaikea vastata, mutta jotain kysymyksen laajuudesta kertoo All Male Paneleiden määrä. Missä kaikki lahjakkaat ja asiantuntevat naiset piileskelevät? 

4. Entä jos mokaan itseni.

Ei se haittaa, jos aina ei menisi tuubiin. Sellaista sattuu. Siihen ei kuole. Hetken ottaa päästä, sitten yritetään uudelleen aiemmasta viisastuneena.

Ylipäätään oman osaamisensa esiintuomisessa on rutkasti enemmän voitettavaa kuin hävittävää. Toisinaan riittää kun tekee hommansa hyvin. Törmäsin tänään keskustelussa erään markkinointialan ammattilaisen nimeen, jonka seminaariluoentoa olin kuuntelemassa Wanhassa Satamassa kymmenisen vuotta sitten. Vaikka aikaa on kulunut jo vähintäänkin riittävästi, huomaan edelleen yhdistäväni mielessäni tämän henkilön erityisosaamisen hänen edustamansa toimiston brändiin, positiivisella tavalla.

Organisaatiot on rakennettu ihmisistä, ja meistä jokainen on työnantajansa kasvot tavalla tai toisella. Jos olet löytänyt oman alasi ja tykkäät työstäsi, ei haittaa, jos annat sen näkyä.

Muista, sinulla on paljon voitettavaa ja hyvin vähän hävittävää.

 Kasvata henkilökohtaista asiantuntijabrändiäsi ja voita leffaliput!

 

Tämän päivän epistola oli työntekijälähettilyys, tuo viestintäkentän kuuma peruna. Sanahirviölle tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä, että (usein viestintävetoisesti) organisaation työntekijöitä kannustetaan puhumaan verkossa omasta työstään ja työnantajastaan. 

Eihän tässä ole oikeasti mitään uutta. Me viestinnän ihmiset olemme tehneet tätä aina. Somen myötä kuitenkin kaikista organisaation työntekijöistä on yhtäkkiä tullut media. Uutta on se päämäärätietoisuus, jolla keskusteluun kannustetaan. Hyödyt ovat moninaiset sekä työntekijälle että organisaatiolle.

Omasta työstään puhumalla työntekijä voi rakentaa itsestään kuvan alansa asiantuntijana. Työntekijöiden kautta organisaatio tavoittaa viestilleen yleisön, jota se ei välttämättä muuten tavoittaisi.

Pääperiaatteena on aina oltava toiminnan vapaaehtoisuus. Lastenkasvatuksessa käytetyt uhkailu, kiristys ja lahjonta eivät toimi tai kääntyvät pahimmillaan itseään vastaan: jos työntekijä jakaa leffalippupalkalla papukaijamaisesti geneeristä sisältöä ilman, että mukana on omaa ajatusta, ei äänensävy voi olla uskottava. Spämmimäisyys on hyvin toimivan työntekijälähettilyyden pahin vihollinen.

Työntekijälähettilyyttä käynnistelevän viestijän hyviä kavereita ovat Tweetdeck, Hootsuite ja kumppanit. Ne ovat hyödyllisiä apuvälineitä, mutta eivät välttämättömiä. Hyvällä suunnittelulla, tilannetajulla ja paljolla työllä pääsee jo aika pitkälle.

Työntekijälähettilyydessä ei saa olla ensisijaisesti kyse siitä, miten organisaatio työntekijälähettiläistään hyötyy, vaan toisinpäin. Vaikka työntekijä kuittaa hyödyn usein henkilökohtaisena näkyvyytenään, ei palkitsemista ja kannustusta sovi unohtaa. Mutta omaperäisyys on tässäkin valttia. Unohda ne surullisen kuuluisat leffaliput. Keksi jotain parempaa.