Printin kuolema

Muistin tänä sunnuntaina tehdä sen, mikä on useampana aiempana jäänyt tekemättä: poimin Helsingin Sanomat postilaatikosta. Paperisen lehden kulutukseni on ollut suorassa suhteessa digilehden käyttömukavuuden kehittymiseen.

Taannoisen postilakon jälkimainingeissa moni julisti, että ilman jakeluakin pärjätään, kun kansalaiset siirtyivät joukoittain paperista digituotteiden kuluttajiksi. Ennustuksessa taitaa olla aika paljon perää. Sama kehitys näkyy vähän kaikessa: olen kytkenyt kaikki mahdolliset laskuttajat e-laskusopimukseen verkkopankissani. Arjessani viestintätyössä painotuotteen tilaaminen on nykyisin poikkeus siinä missä digituote on normi.

Postilaatikolla tulee nykyään käytyä entistä harvemmin, ja yleensä se sisältää vain huonoja tai yhdentekeviä uutisia. Arjen kirjanpitoni pyörii pilvipalvelimilla ja mobiililaitteiden ruuduilla.

Ostin itselleni menneenä jouluna lahjan, johon olen ollut tähän mennessä todella tyytyväinen. Hankin kännykkääni Memrise-sovelluksen, jonka avulla voin opiskella vieraita kieliä työmatkajunassa. Olisipa vastaava sovellus ollut olemassa lukioaikoina.

Siunattu digiaika.

Mainokset

Aleppo ja inhimillisyyden täydellinen romahtaminen

Jos et ole vielä törmännyt nykypäivän Anne Frankiin, tee se nyt. Bana Alabed ja äitinsä Fatemah tarjoilevat selkäpiitä karmivaa jatkotarinaa Alepposta. Lisää voi lukea täältä.

Aleppossa tehdään tällä hetkellä sotarikoksia. Siviilejä tapetaan teloittamalla koteihinsa. Meneillään olevat tapahtuvat ovat todennäköisesti sotarikoksia, joista rankaiseminen on vaikeaa.

En usko, että adressin allekirjoittamisella on paljon merkitystä, mutta allekirjoitin silti. Allekirjoita sinäkin.

 

Poikani mun

Seitsemän vuotta sitten joulukuussa oli melkoisen kirpeät pakkaset. Tuijotin Kätilöopiston ikkunaan kertyneitä kuurankukkia, ja pohdin että mitähän seuraa seuraavaksi. Vieressäni tuhisi reilun vuorokauden ikäinen esikoinen, joka syntyi täsmällisesti laskettuna päivänä.

Meillä oli käynyt melkoinen tuuri, sillä saimme perhehuoneen erityisen huomaavaisen maineessa olevalta osastolta nimeltään Haikaranpesä. Henkilökunta oli mukavaa ja rempseää ja selvästi piti työstään. Koko synnytys oli muutenkin mennyt niinkuin pitääkin – pääsin sisään ennalta sopimaani sairaalaan, en joutunut odottamaan saliin pääsyä, sain toivomani kivunlievityksen ja koko tapahtumasta jäi keskimäärin hyvä mieli.

Lähtöpäivänä mies toi lounaaksi sushia, jota olin himoinnut yhdeksän kuukautta ruokarajoitusten kanssa kärvistellessäni. Pakkasin lapsen äitiyspakkauksen mukana tulleeseen talvihaalariin, joka oli aivan valtavan kokoinen.

Nyt tuo lapsi osaa jo lukea ja luistella. Hän tietää ja kertoo asioita, joista minulla ei ole hajuakaan. Aika on kulunut kuin pikakelauksella. Ja vaikka tuntuu, ettei itse ole muuttunut yhtään, lapset ympärillä ovat kasvaneet kuin varkain.

Ruuhkavuosien pyörityksessä, päiväkodin ja harrastusten pillin mukaan tanssiessa saatan olla ohi kiitävän hetken kateellinen lapsettomille heidän vapaudestaan.

Ja sitten pysähdyn hetkeksi miettimään edellistä kesäkuun viikkoa, jonka vietin lapsettoman kesälesken elämää. Miten minä vapauttani juhlin? Taisinpa enimmäkseen istua toimistolla ja lapioida rästiin jääneitä töitä pois syksyn alta. Melkoinen revittelijä.

Kieltoja, käskyjä ja kloorivettä


Kesän ja vuoden ensimmäinen pulahdus Kumpulan maauimalan altaaseen tapahtui lyyrisessä tihkusateessa. Viestintäihminen ei pääse ammattitaudistaan eroon altaassakaan. Jo jonkin aikaa olen pohtinut uimahallien tapaa puhua asiakkailleen. Äänensävy on yleensä holhoava ja tympeä.

Uimahallit ovat viestinnältään kuin väärän ammatin valinneita lastentarhanopettajia. Ja tämä pätee empiirisen kokemukseni mukaan ihan kaikkiin Suomen uimahalleihin, ei pelkästään Kumpulaan.

Uimahallien, olivatpa ne sisällä tai ulkona, viestintää yhdistää yksi piirre: loputon kieltojen ja ohjeiden suo. Kumpulassa ei esimerkiksi saa

  • Tuoda lastenvaunuja pukutiloihin tai altaalle
  • Kuvata
  • Tupakoida
  • Juosta
  • Hypätä laidoilta
  • Uida väärään suuntaan
  • Uida vesijuoksijoiden radalla
  • Pitää saunassa uikkareita
  • Ajella ihokarvoja tai värjätä hiuksia
  • Tuoda isoon altaaseen snorkkeleita, kellukkeita tai muita leluja.


Laskeskelin aikani kuluksi kielto- ja ohjelappusia, joita oli helpostikin kaksi per a-standi. Pääsin kolmeenkymmeneen, kun annoin periksi. Lukematta jäivät pari ilmoitustaulua, jotka nekin epäilemättä sisälsivät tärkeitä toimintaohjeita allasalueen käyttäjille.

Malmilla oli viime vuonna pieni kampanja, jossa kannustettiin säästämään vettä ja käymään suihkussa 30 sekunnissa. Viesti oli puettu hauskoihin esimerkkeihin siitä, mitä kaikkea 30 sekunnissa ehtii tehdä, joten suihkuttelukin pitäisi onnistua. Asiat voi joskus siis pukea kieltojen sijaan myös huumoriin. 


Voi, kunpa joku uimahalli joskus jossain kiinnittäisi ihan vähän huomiota viestintään. Tutkisi vaikka, miten lentokentillä ohjataan ihmisiä toimimaan oikein. Ei Helsinki-Vantaan lentoasemalla ole solkenaan a-standeja, joissa kielletään etuilemasta jonossa tai juoksemasta käytävillä.

Käteen jäi iso nippu käyntikortteja, joista vain osa omia


Takana on Atomexpo 2016 ja ensimmäinen vierailu Moskovassa. Kun matkalaukku on jo puoliksi purettu, voi jo vähän ynnäillä, että mitä tuli nähtyä ja koettua. Alla listattuna reissun suurimmat yllätykset.

Kauniita taloja oli keskusta täynnä.

1. Moskova ei ollut sellainen kuin kuvittelin. Se oli ainakin keskustan osalta siisti, eurooppalaisen tuntuinen, valoisa ja eläväinen. Se oli täynnä kauniita rakennuksia ja mukavia kahviloita ja ravintoloita. Vietimme tosin eniten aikaa keskustassa aivan Punaisen torin kupeessa, joten on aika ymmärrettävää, että siltä suunnalta katsottaessa kaupunki näyttää parhaat puolensa.

Ruuhkan tapainen.

2. Ruuhkat olivat mittavat, mutta silti kestettäviä. Meitä peloteltiin etukäteen tuntien ruuhkaistunnoista, mutta iltapäivälläkin kehät tuntuivat vetävän liikennettä siedettävään tahtiin. Varsovan ruuhkia väitettiin vähintään saman veroisiksi tai pahemmiksi, olkoonkin, että Varsova on huomattavasti pienempi kaupunki. Venäläiset pitävät isoista autoista. Auton kuuluu olevan suoraan verrannollinen omistajansa viileyteen. Bongasin enemmän Ladoja kuin Nissan Microja.

3. Venäläinen yhteiskuntavastuu. Tätä asiaa olen pohtinut kaikkein eniten. Kun Suomessa puhutaan yritysvastuusta, se tuntuu kiteytyvän aina sen raportointiin – se, kenellä on komein GRI:n mukainen yhteiskuntavastuuraportti voittaa kirkkaimman sädekehän. Kun Venäjällä tai jossain kehittyvässä valtiossa polkaistaan pystyyn jättiläismäinen teollinen investointi, asiaan kuuluu, että vastuullinen yhtiö hoitaa siinä samassa alueelle infran kuntoon. Ja en tarkoita nyt tietä tai viemäreitä, vaan kouluja, päiväkoteja, asuntoja ja niin edelleen – kaikkea sitä, mitä hankkeessa työskentelevät ihmiset perheineen tarvitsevat. Messuilla oli erikseen lapsiparkki. Se vaikutti olevan täysin luonnollista ja normaali osa bisneskulttuuria. Kuka Suomessa ottaisi lapsensa mukaan Messukeskuksessa järjestettäville ammattilaismessuille? 

Ja se pakollinen turistikuva.

Summa summarum: meillä on puolentoista tunnin lentomatkan päässä valtava metropoli, jossa riittäisi turistille tutkittavaa viikko tolkulla. Venäläisen kulttuurin ymmärtämiseen menee sitten vielä vähän kauemmin aikaa. 

Mökkikesä ’16


En jotenkin näe itseäni mökki-ihmisenä. Jos joskus olen niin iso ja rikas, että oman kesäasunnon hankinta olisi ajankohtainen, haluaisin hankkia sellaisen Pariisista. Siinä asunnossa olisi kiemurtelevalle kadulle avautuva koristeellinen ranskalainen parveke, jonka äärellä aamuauringossa joisin tummapaahtoisen cafe au laittini.

Nyt juon juhlamokkaa Päijänteen rannalla appivanhempien mummonmökissä ja lasken aikani kuluksi ohi ajavia autoja. Teemme pihatöitä, kokkaamme, tiskaamme ja saunomme. Tänään tein jotain introvertille erittäin epätodennöistä, ja tutustuin naapureihin. Vaikka tämä ei ole Pariisi, on tämä tänään ollut paratiisi. Ajatukset irtoavat arjen murheista kun vaihtaa välillä maisemaa.

Kylvimme lasten kanssa edellisvuodelta jääneet kukkasiemenet piharuukkuihin. Onnistumisen tunteesta innostuneena ostin kauppareissulla puutarhalehden. Aion soveltaa sen tarjoamaa tietoa ja inspiraatiota yhtä varmasti kuin kaikkien niiden laihdutus- ja treenilehtienkin vinkkejä, jotka odottavat kotona sängyn vieressä.

Mökkilukemisena on Anthony Giddensin The Politics of Climate Change. Giddens kirjoittaa:

Yksikään valtio maailmassa ei vielä ole päästövähennyksissään sillä tasolla, että maailman lämpeneminen pysähtyisi kahteen asteeseen.

Jonain päivänä kaipaan vielä tätä päivää, jolloin vesi oli vielä liian kylmää ja lapsilla oli hetken aikaa tylsää. Päivää, jolloin kaikki oli paremmin kuin koskaan.

Jäniksenä maratonilla

WP_20160424_004En ollut ajatellut osallistua juoksutapahtumiin tänä vuonna ollenkaan. Taitaa olla niin, että ihmisellä voi olla kerrallaan vain yksi tavoitteellinen harrastus. Minä olen lukenut koko viime vuoden valtio-opin perusopintoja avoimessa ja aloittanut siihen päälle kokonaan uuden kielen opinnot. Ei siinä paljon lenkkipolulle ole ehtinyt.

Eilen palautin viimeisen kurssin viimeisen opintopäiväkirjan Moodleen, ja jäljelle jäi hölmistynyt olo. Pitäähän sitä aina joku projekti olla. Ainahan sitä voi yrittää KonMarittaa kämppänsä (ollaan asuttu samassa osoitteessa jo lähes seitsemän vuotta, joten raivattavaa on ja löytyy), mutta onko sekään lopulta kivaa. No ei ole.

Lenkkarit jalkaan ja pitkälle lenkille siis. Ensimmäisen kahden kilometrin jälkeen rapsakalle aamulenkilleni liittyi pyytämättä ja yllättäen satoja muita juoksijoita. Helsinki Spring Marathon oli kidnapannut normaalin lenkkipolkuni.

WP_20160424_002

Soluttauduin joukkoon, sillä virran viemänä matka sujuu aina rattoisammin. Ja kah: lähes koko talven kestäneen sluibailun jälkeen vauhti nousi kuin huomaamatta omaan maratonvauhtiin, ihan vain ryhmän imun vaikutuksesta. Nyysin huoltopisteeltä vettä ja Dexalin ja tunsin itseni jänikseksi. Siis ei sellaiseksi, joka vetää ryhmää perässään tiettyyn tavoiteaikaan, vaan sellaiseksi vapaamatkustajaksi. Melkoinen kapinallinen.